Vesisumu on käsitteenä tunnettu jo kauan. Varhaisimmat vesisumupatentit ajoittuvat 1800-luvulle, mutta kaupallisesta näkökulmasta vesisumu tuli palontorjunnassa tunnetuksi vasta 1990-luvulla uusien ympäristöystävällisten lakien ja erään kohtalokkaan laivaonnettomuuden seurauksena.
Useat kuolemaan johtaneet onnettomuudet hiilidioksidijärjestelmillä suojatuissa laivojen konehuoneissa lisäsivät aikoinaan halonijärjestelmien käyttöä. Halonijärjestelmät olivat tehokkaita sammuttamaan tulipaloja ja ihmisille suhteellisen vaarattomia, mutta otsonikerrokselle tuhoisia. Vuonna 1989 voimaanastunut ”Montrealin pöytäkirja otsonikerrosta heikentävistä aineista” aiheutti sen, että merenkulkuala tarvitsi tilalle uutta teknologiaa. Vastaus tarpeeseen oli vesisumujärjestelmät, joissa käytettiin vain puhdasta vettä, ja niistä tulikin pian alan standardi koneistotilojen palontorjuntaan.
Omalta osaltaan kehitystä vauhditti vuonna 1990 ”Scandinavian Star”-laivalla tapahtunut 158 ihmisen hengen vaatinut tulipalo, mikä osoitti kiireellisen tarpeen parantaa paloturvallisuutta ja kehittää uusia teknologioita laivojen palontorjuntaan. Kansainvälisellä merenkulkujärjestöllä (IMO) oli valmiit määräykset ja vaatimukset alusten sprinklaukseen, mutta dokumentin uusin versio oli vuodelta 1974, eikä sen vuoksi täysin ajan tasalla alan kehityksen kanssa. Koska nykyaikaista tekniikkaa tarvittiin, annettiin alakomitean tehtäväksi laatia uusi ohjeistus sammutusjärjestelmistä. Vuonna 1995 tämä työ saatin päätökseen ja syntyi IMO:n päätöslauselma A.800(19). Päätöslauselman voimaan tulon jälkeen automaattisista vesisumujärjestelmistä tuli pian markkinastandardi tiloissa, joita aluksilla normaalisti suojattiin sprinklereillä.
Mereltä maalle
1990- ja 2000-luvuilla lähes 100% vesisumujärjestelmistä asennettiin laivoille, sillä ne sopivat täydellisesti merenkulun sovelluksiin ja antoivat merkittäviä etuja merenkulkuteollisuudelle. Kasvanut kysyntä johti siihen, että yhä useampi yritys alkoi kehittää ja valmistaa vesisumutuotteita, mikä puolestaan johti uusien innovaatioiden syntymiseen alan sisällä. Merenkulkumarkkinan alkaessa käydä pieneksi uusien toimijoiden ja teknologioiden puristuksessa, oli luonnollinen askel siirtyä markkinoimaan ja myymään vesisumujärjestelmiä myös maasovelluksiin.
Hyväksyntöihin perustuva teknologia
Koska maasovelluksiin ei alun perin ollut olemassa vesisumustandardeja, vesisumun varhainen käyttöönotto tehtiin perustuen merenkulun hyväksyntöihin ja näyttökokeisiin, mikä johti epäilyihin alan sisällä. Nykyään tämä epäluottamus on suurelta osin mennyttä, sillä maasovelluksiin on olemassa standardit, jotka osoittavat vesisumun pystyvän samaan kuin monet muutkin teknologiat. Nykyään FM:llä, UL:llä, VDS:llä ja muilla vastaavilla organisaatioilla on hyväksyntäohjelmat vesisumulle ja ne voivat siten hyväksyä/listata vesisumutuotteita aivan kuten sprinkleri-, vaahto- tai kaasujärjestelmiäkin.
Ensimmäiset standardit erottelivat vesisumujärjestelmät perustuen pisarakokoon, koska ajateltiin, että pisarakoko oli palontorjuntakykyyn vahvimmin korreloiva tekijä. Vanhin NFPA 750 standardi jopa luokitteli järjestelmät pisarakokoon perusteella. Tämä luokittelu ei kuitenkaan enää ole voimassa, sillä on todettu, ettei pisarakoko yksin määrittele vesisumujärjestelmän tehokkuutta. Tänä päivänä vesisumu on 100%:sti hyväksyntöihin perustuvaa teknologiaa, mikä tarkoittaa, että hyväksyttyjä vesisumujärjestelmiä voidaan käyttää paineesta, pisarakoosta jne. riippumatta.